I Virtuaalinen näppäimistö tökkii
Onneksi lähinnä minua. Kosketusnäyttökännyköiden käyttötaitureina nuoret eivät juurikaan vierasta näytön näpyttelyä, mutta eivätpä he pitkiä tuotoksia ole toistaiseksi joutuneet tekemään. Äidinkielessä eivät ainakaan toistaiseksi 140 merkin mittaiset tekstit riitä. Ehkäpä tuleva ylioppilaskoeuudistus mahdollistaa valkolakin saamisen tviitaten, kuka tietää, mutta sitä ennen pitäisi harjoitella jopa useiden sivujen (!) mittaisten tekstien tekemistä.
Kukaan ei varmaan ajattele kirjoittavansa esseetä kännykällä. Ipadista sen sijaan olisi siihen – saatavilla on monenlaisia monipuolisia tekstikäsittelyohjelmia (tai appeja), kuten Pages tai Documents 2, ja näyttö on riittävän iso, jotta homma ei mene aivan tihrustamiseksi. Sen sijaan virtuaalinäppäimistöä sörkkien ei varmasti monikaan halua parin kappaleen mittaista sähköpostia haastavampia tekstejä tekemään. Saatavilla on toki monenlaisia fyysisiä näppäimistöratkaisuja, ja olen itsekin ostanut Bluetooth-teknologiaan perustuvan langattoman näppäimistön omaan Ipadiini. Jokaista lisävarustetta vaan ei ole kaupungin varoilla hankkia (ja hankkeen hankintalaarin pohjalta jaetaan pian viimeiset muruset).
Huomannet, että tämä on hyvinkin äidinkielen opettajan näkökulmasta vuodatettu murhe. Ipadista on totta kai moneksi, ja se on näppärä työkalu moneen ja monessa (lue: kaikissa) aineissa. Äidinkielessäkin sille on monia käyttökohteita, kuten tämän blogin tekstit toivottavasti antavat ymmärtää. On kuitenkin velvollisuuteni suomalaisena unohtaa kaikki lukuisat hyvät puolet ja keskittyä huonoihin.
II Omistajuus hakusessa
Kuten jo edellisestäkin taisi käydä selväksi, koulullamme on siis 30 Ipadia. Siinä, että koulu omistaa laitteet ja (allekirjoittanut) hallinnoi niitä, on useita hyötyjä, mm.:
- opettaja voi olla varma, että jokaisella on käytössään samat sovellukset
- mitään ylimääräisiä ohjelmia ei laitteilta löydy (teoriassa... näppäriä ovat z-sukupolven nuoret!)
- oppitunnit ja -sisällöt voi suunnitella luottaen siihen, että laitteita on tarvittava määrä
- oppijan ei tarvitse omin varoin kustantaa laitetta itselleen
- et cetera...
Meidän hankkeemme perustuu kuitenkin ajatukselle henkilökohtaisesta oppimisympäristöstä (personal learning environment, PLE). Tärkeää on, että oppija voi valita itselleen sopivat työkalut oppimisensa (apu)välineiksi. Pyrkimyksenämmehän on tuoda tätä valinnaisuutta myös formaaleihin koulutilanteisiin (not an easy feat, let me tell you) ja sitä kautta hämärtää rajoja formaalin ja informaalin oppimisen välillä. Erityisesti toivomme, että oppijuuden omistajuus siirtyisi oppijoille itselleen. Tämä tietysti vaatii ensinnäkin sen, että opettaja höllää kontrolliaan opetustilanteissa ja että oppijuus tarjoillaan sellaisessa muodossa, että oppija siihen älyää ja haluaa tarttua.
Mielestäni yksi tärkeimmistä seikoista on antaa oppijalle mahdollisuus tarttua opittavaan asiaan haluamillaan työkaluilla. Tässä syntyy ristiriita koulun omistamien Ipadien (tai muiden laitteiden) kanssa. Jo käytännön syyt estävät sen, että oppijalle ei vain voi antaa vapaita käsiä tehdä mitä haluaa ja asentaa laitteille kaikkia haluamiaan ohjelmia. Siitä syystä laite pysyy koulun laitteena, rajoitettuna, tylsänä kouluympäristönä, joskin ehkä tavallista liitu ja leuka -linjaa hieman kiinnostavampana virtuaaliversiona.
Jos oppijalla olisi mahdollisuus tuoda oma laitteensa kouluun (minä en estä, mutta koulun verkko on suljettu! ärh) ja käyttää niitä omia ohjelmia omalla omannäköiseksi muokatulla laitteellaan, alkaisivat raja-aidat koulun ja vapaa-ajan välillä kaatua. Porin lukioissa (ehkä muissakin kouluissa?) onneksi on ilmeisesti melko pikaisestikin avautumassa opiskelijakäyttöön tarkoitettu avoin verkko, mikä on selvästi askel oikeaan suuntaan.
(Ja ihan kollegoitani ärsyttääkseni aloitan tämän virkkeen ja-sanalla ja jätän viimeisen kappaleen alamittaiseksi. Hih.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti